Zumba Fitness tehokasta liikuntaa joka virkistää kehoa ja mieltä!

Pitkästä aikaa

Oi riemua. Pidin kesällä zumbataukoa, koska minulla oli valtava liikkeellä olon tarve: juoksin ja kävelin viikossa sata kilometriä, enkä sitten jaksanut muuta. Kun palasin kesälomalta, minuun iski pitkäaikainen flunssa, joten siksikin tunneille paluu lykkääntyi.
Jotkut olivat jo miettineet, mihin olin kadonnut. Huoli oli sikäli turha, että takaisin palatessani minua oli vähän enemmän kesäloman jäljiltä- vaatteet mahtuvat toki edelleen. Kävin loppukesästä kehoanalyysissä ja tulos oli hurja: jalat ovat kunnossa, muualla oli vähän korjattavaa. Toisin sanoen, zumbatunneille paluun aika.
Kävin tuossa joku hetki sitten parilla tunnilla, ennen kuin sairastuminen eristi minut moneksi viikoksi kotiin. Mutta tänään sitten pääsin vihdoin aloittamaan kunnolla. Tunti tuntui järjettömän tehokkaalta, kroppa inisi vastaan ja pää huusi kyllä, kyllä. Toisin sanoen: tunnille paluu, uudet biisit ja oma aika tuntuivat aivan mahtavilta.
Nauratti, laulatti ja kun kroppa känisi, lisäsin vähän tehoja. Nyt tuntuu kropassa, mutta aivan mahtavalla tavalla. Joskus tauko niistäkin asioista, jotka ovat kivoja, tekee vain hyvää- miten muuten osaisikaan kaivata mitään kivaa itselle, jos ne ovat aina siinä?
Olipas mukavaa nähdä pitkästä aikaa tuttuja kasvoja. Eturivin paikkanikin oli jäljellä siinä, mihin sen jätin: täydessä salissa oli keskellä eturiviä juuri minun kokoiseni aukko. Siihen solahdin, niin kuin kohta taas solahdan vaatteisiini. Ja pakkohan tämäkin on kertoa: ostin viime viikolla joulunpunaisen mekon, sellaista kokoa joka olisi mahtunut minulle kesäkuun alussa. Ja nyt kun olen kertonut tämän, aion pitää syksyllä teidän kanssanne oikein hauskaa…ja mahtua mekkoon jouluna. Tsemppausta siis tarvitaan, joten muistakaahan tulla kaikki tutut ja uudet naamat taas mukaan pitämään hauskaa Kristan tunneilla.
Ja hei. Kertokaapas, miten pieni tauko voi vaikuttaa niin, että tunti oli todella huhhuh-kamaa. Olenko se vain minä, vai ovatko tunnit tulleet taas vauhdikkaammiksi?

Toiveiden anatomia

Taisin kirjoittaa viimeksi tai joskus aiemmin siitä, kuinka tunnit sopivat kaikille: kaikenkokoisille,-ikäisille, naisille, miehille ja nuorille. Viimeksi ainakin mainitsin siitä, että myös miehet voisivat löytää tunnit. Kuin vastauksena kirjoitukseeni Annalassa oli viime tunnilla ainakin yksi mies.
Älkää ihmetelkö, jos alan esittää tässä blogissa toiveita vaikka mistä. Tämähän toimii kuin häkä.

Jos voisin ensiksi saada tunneille mukaan kaikki ihmiset, jotka tunnen. Kaikki ne ystävät, jotka joskus ovat harmitelleet kipua, kiloja, hengästymistä tai väsymystään. Sehän olisi vallan upeaa.

Entisessä elämässäni, vanhana negatiivisuuteen ja ihaamaiseen synkkyyteen taipuvaisena ihmisenä ajattelin olevani realisti. ”Ihmiset ovat toisilleen susia.” ”Minä olen isokokoinen ja sellaisena pysyn.” ”Kaikessa käy lopulta huonosti.” Voi ei. Periamerikkalainen ajattelutapa, jossa hyviä asioita voi vetää luokseen pelkästään ajattelemalla niistä positiivisesti, on minulle periaatteessa vieläkin vähän vierasta. Mutta mitä haittaakaan siitä voi olla? Vähintäänkin toiveista tulee helposti tavoitteita ja ajattelumalleja. Jos ajattelen, että ihmiset ovat lähtökohtaisesti ystävällisiä, kohtelen heitä siten ja paluupallo heitetään todennäköisemmin vähän hellemmällä kädellä. Jos ajattelen, että voin tulla hyvään kuntoon, teen valintoja jotka lopulta johtavat siihen. Ja jos toivon, että asiat voivat aina kääntyä hyvään, ne todennäköisesti kääntyvät, sillä niin elämässä yleensä käy.

Jos keskityn hyvään elämässäni, näen kirkkaimmin sen.

Kerroin tänään noin tuhannennen kerran samaa juttua  ja puhuin elämänmuutoksestani ihmiselle, joka ei ollut kuullut juttua aiemmin.  Onneksi.  Olen oman asiani, liikunnan ja kuntoon tulemisen lähes toivottomasta lähtökohdasta, väsymätön evankelista. Mutta mitä muutakaan tehdä? Jos voisi toivoa toiselle ihmiselle lisää elinvuosia, terveyttä ja hyvää oloa, niin useimmat ihmiset tekisivät niin. Tai onnea, iloa, tyytyväisyyttä, itsetuntoa…!

Minulle niitä irtoaa tästä. Tunneilta, kuntopyörän selästä, juoksulenkiltä, ihmisistä. Minä toivon, että mahdollisimman moni saa saman: elää mahdollisimman hyvää elämää. Mitä se sitten onkin. Kaikille se ei tietenkään ole samaa. Mutta itsestään voi luulla tuntevansa jo kaiken ja löytää sittenkin sisältään ihan erilaisen ihmisen.

Eräästä toiveesta tuli minulle ensin tavoite ja sitten lupaus. Minä, toivoton tinttarella, tavoittelin sellaisia ruusunpunaisia silmälaseja joiden läpi tirkistellä ihmisiä. Kun ensin toivoo ja sitten lupaa ajatella muista hyvää, alkaa ajatella, että kyllä ihmiset pystyvät vaikka mihin. Vähän aikaa sitten tapasin yhden ihmisen, joka suhtautui ”uuteen minääni” hitusen ärtyneesti ja liikuntaan elämäntapana vähätellen. Minä tunnistin entisen itseni ja ajattelin: ”Sinä voisit viihtyä itsessäsi, nahoissasi  ja elämässäsi paremmin.” Ja: ”Sitä toivon sinulle.”

Toivon sitä edelleen. Kohtaamisesta jäi ihan hyvä mieli jälkeenpäinkin. Vaikka olinkin varmaan tapaamani ihmisen mielestä täysin hurahtanut hourupää.
Alleviivaan, että olenkin täysin hurahtanut, onnellinen hourupää. Mitä muuta voisi muka toivoa?

Superlukemia ja huipputunnelmia

Kirjoitin viimeksi treenin tehokkuudesta. Tänään sunnuntaina tunti oli supertehokas: sykemittarin rekisteröimä maksimisykelukema oli 213! Minulla on pieni aavistus siitä, missä vaiheessa tuntia tämä tapahtui. Puolivälissä tuntia on vauhdikas sykkeennostatuskappale… Juuri tuon korkeammaksi eivät sykkeet voi ikäiselläni ihmisellä kyllä noustakaan.

Krista oli kaivanut arkistoja ja löytänyt muutaman klassikon uudelleen iloittaviksi. Oli mukavaa huomata, kuinka paljon helpommin jaksoin ne nyt kuin vuosi sitten. Niiden ja eilen mainitsemani uuden suosikin myötä tunti tuntui taas tuoreelta ja antoisalta. Kun käy useilla tunneilla jo kappaleitten järjestyksen vaihtaminen auttaa jaksamaan paremmin, kun ei tiedä, mikä seuraavaksi on tulossa.

Tunnin alussa treenikaveri kävi nykäisemässä hihasta. ”Muistatko Satu, kun viime kesänä aloitin ja kerroin haluavani pudottaa raskauskilot?” Kaveri kertoi, että nyt se sitten oli tapahtunut- kilot olivat nyt todellakin karisseet. Yhdessä iloitsimme siitä, että hänen varastosta kaivamansa vaatteet eivät olleet sopineet. Sinne mennessään ne olivat liian pieniä ja nyt liian suuria.
Tunnin jälkeen toinen kaveri kävi kertomassa, ettei hänellä ole enää korkeaa verenpainetta. Liikkumisen vaikutukset tuntee ihan oikeasti kehossaan.

Nämä ovat, näiden jakaminen on, minulle yhtä suuria iloja kuin ihmiselle itselleenkin. Tunnin jälkeen makasin keskellä tyhjää salia, katselin auringonläikkiä katossa (niin, yhtäkkiä aurinko näkyy tunnin lopuksikin!)  ja uskalsin ajatella taas tulevaa kesää. Siinä hetkessä olin todella voimakkaasti läsnä ja itseni sisällä.

Ja mielettömän, kivuliaan ja hurjan onnellinen. Niin onnellinen, että tätä kirjoittaessani tunne hiipii pikkuhiljaa takaisin. Kotimatkalla Krista sanoi, että kohtahan on kesä, mennään etsimään yhdessä rantoja. Minä lupasin, laitoin autonoven kiinni ja tunsin olevani keskellä kevättä, keskellä tietä tuulisena kevätiltana siinä. Lumet sulivat kadulla, minä otin pihassa hyppyaskeleita.

Liian helppo laji?

Kunnon intoilijan tavoin olen tietysti halunnut kertoa tästä, no, kaikille. Tyypillisiä reaktioita on ainakin kaksi.

Jotkut ihmiset onnittelevat painonpudotuksesta ja kunnon kohoamisesta. Monet haluavat itsekin kokeilla. Ja sitten ovat ne, jotka ovat kokeilleet zumbaa jossakin kerran eivätkä ole pitäneet siitä.
”Zumba on hyvä laji, jos haluaa liikkua hikoilematta ja olla miettimättä askelkuvioita. ” ”Tunnilla ei tule hiki.” Näitä olen kuullut jo kymmeniä kertoja.

Vähän sellainen olo tulee, että anteeksi mitä. Kun omilla tunneillani ihmiset ovat mitanneet yli 200:n sykkeitä ja ovat tunnin päätyttyä ihan puhki, hikisiä ja rättiväsyneitä. Ja kun niillä samoilla tunneilla nautin eniten siitä, kun minulle tarjoillaan uusi kappale, jonka askeleet minun oikeasti täytyy opetella- muuten ei mukana pysy (mutta onneksi tunneilla on rauha opetella eikä kukaan katso vinoon, jos ei osaa askelia täydellisesti.) Pitää muistaa, että ison ilmiön parissa ohjaajia on monenlaisia. Jos ihminen vetää 40 tuntia liikuntaa viikossa, ei voi odottaa että joka tunnilla jaksaa antaa kaikkensa. Jos niiden tuntien sisällä on vielä runsaasti lajivariaatioita, voi olla että tunnilla soivat vuoden ympäri samat biisit ja askeleet ovat helpot, koska siten ne on helpompi muistaa. Kannattaa kokeilla eri ohjaajia ennen kuin tyrmää koko lajin. Ja kannattaa kysellä, millaisia tunteja ko. paikassa pidetään. Minusta zumballe luonteenomaista on aito innostunut tekeminen, jota ei voi teeskennellä. Ja kuten olen sanonut, hyviä ja innostuneita osaajia on paljon- pitää vain löytää omansa. Paikka, jossa haastetaan liikkumaan vähän yli mukavuusrajan ja jossa koreografioissa on mukavasti, mutta ei liikaa haastetta.

Krista esitteli tällä viikolla tunnilla taas uuden biisin. Rakkautta ensi silmäyksellä! (Tosin suosikkejani ovat aina uusimmat kappaleet.) Mutta tässä oli sellainen fiilis, että kesällä tätä vedetään rannalla bikineissä niin että teini-ikäisiä lapsia hävettää ja nuorempia naurattaa. Äitii, heeiiii….( Aikuisen lapsen tunnistaa siitä, että se sanoo kavereilleen äitinsä olevan hassu mummo, joka tanssii hiekalla ja laulaa suihkussa, mutta siihen vaiheeseen asti emme ole päässeet vielä.)

Mahtuisi sinne muuten mukaan muutama pappakin. Mieheni luulee, että hänellä on seitsemän, ei kaksi, vasenta jalkaa, joten häntä en mukaan saa. Mutta vaikka puhun aina näissä postauksissani naisista, ei pidä unohtaa tätä: tämä ei ole balettia eikä varovaista hipsuttelua! Ja maailmalla miehiä käy tunneilla paljonkin….!

Onnistumisen työkaluja, osa 2: liikkujan parhaat kaverit

Kun aloitin elämäntapamuutokseni, huomasin yllättäviäkin juttuja. Jotkut ihmiset eivät tykänneetkään, kun aloin puhua itselleni iloa tuottavista asioista sen sijaan, mitä ennen tein: puhuin siitä, mikä teki päivistäni kurjia ja raskaita. Onnistumisen myötä elämänasenteeni muuttui. Innostuminen zumbasta, liikunnasta ja elämästä yleensä muutti minut.
Parhaat kaverit ovat kuitenkin elämäntapamuutoksenkin jälkeen niitä, jotka tukevat uusienkin tapojen ylläpitämisessä. Ei siis niin, että ”ota edes pala kakkua vielä, että et ihan kuihdu.” Tai: ”Oletpas sinä laihtunut. Syötkö sinä enää ollenkaan?”
Kyllä syön. (En toivottavasti enää kakkua ainakaan niin usein.) Ja kaverini ovat minusta kauniita, vaikka jatkaisivat kakun syömistä ja elämästä nauttimista sillä tavoin. Oma suhteeni ruokaan on muuttunut siten, että ruuasta on tullut välttämätöntä polttoainetta. Sellainen ruoka, jota ennen söin, tuntuu minusta nyt värittömältä, turhan rasvaiselta ja väsyttävältä. Kehon polttoaineena toimiva ruoka on värikästä, mausteikasta ja kaunista.

Pikku hiljaa ystäväni ovat hyväksyneet intoiluni kukin omalla tavallaan. Jonkuiden kanssa on ollut pakko etsiä ihan uusia yhdessä olemisen tapoja. Ystävyys on pitkälle rutiineja, niitä asioita joita juuri me kaksi teemme yhdessä. Mutta uusia tapoja olla yhdessä voi aina etsiä. Joku tulee mukaani tunnille, toisen kanssa jutellaan ihan muusta.
Olen ollut tällä viikolla vähän kipeänä. Tiistaina lähdin Raholan tunnille äkkipäätöksellä, vaikka olo oli vähän huono, sillä tuttava päätti lähteä kokeilemaan Kristan tuntia. Yleensä tulen tiistain tunnille yhdessä Kristan kanssa, mutta nyt olin paikalla myöhemmin ja oli hauskaa huomata, kuinka monta iloista tervehdystä sain vastaani, kun tulin tunnille suunnilleen juosten.  Keskiviikon ja torstain tunnit jäivät sairastamisen takia väliin. Jatkoin tänäänkin kaappien siivousta ja pikkuhiljaa minut valtaa sama tunne, kuin aina sairastamisen jälkeen: on puhdistunut olo. Kaapeissa ja itsessä.
Luurankoja kaapeissani ei ollut. Innostumiseni on ihan aitoa ja on mukavaa seurata, kun joku muu löytää ilonaiheita siitä, mistä minä itsekin. Se ei silti ole välttämätöntä: ihminen voi muuttua kokonaan ja olla silti ihan sama kuin ennenkin. Tiedän, että se on paradoksi: sellaista elämä on.
Minulla on muuten myös uusi ”kaveri”- kiiltävänhopeinen tehosekoitin, jolla syntyvät smoothiet ja muut ihanat, kevyet herkut. Se, kunnon kengät (jotka ovat kyllä ainakin minulla vielä hakusessa), L-karnitiinipitoiset tuotteet, proteiinipainotteinen ruokavalio ja sykemittarin antama tieto pitävät minut tällä  tervehtymisen tiellä silloinkin, kun tunti jää pakosta väliin.
Mutta kyllä minä ajattelin tänään teitä siellä tunnilla ilakoimassa, kun en päässyt. Te kaikki uudet kaverit; toivottavasti teillä oli hauskaa! Tiedän, että oli. Sunnuntaina pääsen varmasti jo mukaan.