Kiitokset kaikille kauden aikana kanssani Zumbailleille. Olette tehneet tunneista upeita elämyksiä.

Ulkotunnit alkavat kesäkuussa ja tiedotan niistä tarkemmin lähempänä.

Iloisin Zumbaterkuin,

Krista

sairastumisen takia joudun perumaan sunnuntain tunnin Annalan koululla 13.5. klo 18.15. Sunnuntain 20.5. on viimeinen saliZumba Annalassa.

Viikolla 20 ei ole enää arkitunteja Annalassa ja Raholassa.

Ulkotunnit alkavat kesäkuun puolella ja niistä ilmoittelen tarkemmin myöhemmin.

terveisin,

Krista

Jos voisin ensiksi saada tunneille mukaan kaikki ihmiset, jotka tunnen. Kaikki ne ystävät, jotka joskus ovat harmitelleet kipua, kiloja, hengästymistä tai väsymystään. Sehän olisi vallan upeaa.

Entisessä elämässäni, vanhana negatiivisuuteen ja ihaamaiseen synkkyyteen taipuvaisena ihmisenä ajattelin olevani realisti. “Ihmiset ovat toisilleen susia.” “Minä olen isokokoinen ja sellaisena pysyn.” “Kaikessa käy lopulta huonosti.” Voi ei. Periamerikkalainen ajattelutapa, jossa hyviä asioita voi vetää luokseen pelkästään ajattelemalla niistä positiivisesti, on minulle periaatteessa vieläkin vähän vierasta. Mutta mitä haittaakaan siitä voi olla? Vähintäänkin toiveista tulee helposti tavoitteita ja ajattelumalleja. Jos ajattelen, että ihmiset ovat lähtökohtaisesti ystävällisiä, kohtelen heitä siten ja paluupallo heitetään todennäköisemmin vähän hellemmällä kädellä. Jos ajattelen, että voin tulla hyvään kuntoon, teen valintoja jotka lopulta johtavat siihen. Ja jos toivon, että asiat voivat aina kääntyä hyvään, ne todennäköisesti kääntyvät, sillä niin elämässä yleensä käy.

Jos keskityn hyvään elämässäni, näen kirkkaimmin sen.

Kerroin tänään noin tuhannennen kerran samaa juttua  ja puhuin elämänmuutoksestani ihmiselle, joka ei ollut kuullut juttua aiemmin.  Onneksi.  Olen oman asiani, liikunnan ja kuntoon tulemisen lähes toivottomasta lähtökohdasta, väsymätön evankelista. Mutta mitä muutakaan tehdä? Jos voisi toivoa toiselle ihmiselle lisää elinvuosia, terveyttä ja hyvää oloa, niin useimmat ihmiset tekisivät niin. Tai onnea, iloa, tyytyväisyyttä, itsetuntoa…!

Minulle niitä irtoaa tästä. Tunneilta, kuntopyörän selästä, juoksulenkiltä, ihmisistä. Minä toivon, että mahdollisimman moni saa saman: elää mahdollisimman hyvää elämää. Mitä se sitten onkin. Kaikille se ei tietenkään ole samaa. Mutta itsestään voi luulla tuntevansa jo kaiken ja löytää sittenkin sisältään ihan erilaisen ihmisen.

Eräästä toiveesta tuli minulle ensin tavoite ja sitten lupaus. Minä, toivoton tinttarella, tavoittelin sellaisia ruusunpunaisia silmälaseja joiden läpi tirkistellä ihmisiä. Kun ensin toivoo ja sitten lupaa ajatella muista hyvää, alkaa ajatella, että kyllä ihmiset pystyvät vaikka mihin. Vähän aikaa sitten tapasin yhden ihmisen, joka suhtautui “uuteen minääni” hitusen ärtyneesti ja liikuntaan elämäntapana vähätellen. Minä tunnistin entisen itseni ja ajattelin: “Sinä voisit viihtyä itsessäsi, nahoissasi  ja elämässäsi paremmin.” Ja: “Sitä toivon sinulle.”

Toivon sitä edelleen. Kohtaamisesta jäi ihan hyvä mieli jälkeenpäinkin. Vaikka olinkin varmaan tapaamani ihmisen mielestä täysin hurahtanut hourupää.
Alleviivaan, että olenkin täysin hurahtanut, onnellinen hourupää. Mitä muuta voisi muka toivoa?

Krista oli kaivanut arkistoja ja löytänyt muutaman klassikon uudelleen iloittaviksi. Oli mukavaa huomata, kuinka paljon helpommin jaksoin ne nyt kuin vuosi sitten. Niiden ja eilen mainitsemani uuden suosikin myötä tunti tuntui taas tuoreelta ja antoisalta. Kun käy useilla tunneilla jo kappaleitten järjestyksen vaihtaminen auttaa jaksamaan paremmin, kun ei tiedä, mikä seuraavaksi on tulossa.

Tunnin alussa treenikaveri kävi nykäisemässä hihasta. “Muistatko Satu, kun viime kesänä aloitin ja kerroin haluavani pudottaa raskauskilot?” Kaveri kertoi, että nyt se sitten oli tapahtunut- kilot olivat nyt todellakin karisseet. Yhdessä iloitsimme siitä, että hänen varastosta kaivamansa vaatteet eivät olleet sopineet. Sinne mennessään ne olivat liian pieniä ja nyt liian suuria.
Tunnin jälkeen toinen kaveri kävi kertomassa, ettei hänellä ole enää korkeaa verenpainetta. Liikkumisen vaikutukset tuntee ihan oikeasti kehossaan.

Nämä ovat, näiden jakaminen on, minulle yhtä suuria iloja kuin ihmiselle itselleenkin. Tunnin jälkeen makasin keskellä tyhjää salia, katselin auringonläikkiä katossa (niin, yhtäkkiä aurinko näkyy tunnin lopuksikin!)  ja uskalsin ajatella taas tulevaa kesää. Siinä hetkessä olin todella voimakkaasti läsnä ja itseni sisällä.

Ja mielettömän, kivuliaan ja hurjan onnellinen. Niin onnellinen, että tätä kirjoittaessani tunne hiipii pikkuhiljaa takaisin. Kotimatkalla Krista sanoi, että kohtahan on kesä, mennään etsimään yhdessä rantoja. Minä lupasin, laitoin autonoven kiinni ja tunsin olevani keskellä kevättä, keskellä tietä tuulisena kevätiltana siinä. Lumet sulivat kadulla, minä otin pihassa hyppyaskeleita.

Jotkut ihmiset onnittelevat painonpudotuksesta ja kunnon kohoamisesta. Monet haluavat itsekin kokeilla. Ja sitten ovat ne, jotka ovat kokeilleet zumbaa jossakin kerran eivätkä ole pitäneet siitä.
“Zumba on hyvä laji, jos haluaa liikkua hikoilematta ja olla miettimättä askelkuvioita. ” “Tunnilla ei tule hiki.” Näitä olen kuullut jo kymmeniä kertoja.

Vähän sellainen olo tulee, että anteeksi mitä. Kun omilla tunneillani ihmiset ovat mitanneet yli 200:n sykkeitä ja ovat tunnin päätyttyä ihan puhki, hikisiä ja rättiväsyneitä. Ja kun niillä samoilla tunneilla nautin eniten siitä, kun minulle tarjoillaan uusi kappale, jonka askeleet minun oikeasti täytyy opetella- muuten ei mukana pysy (mutta onneksi tunneilla on rauha opetella eikä kukaan katso vinoon, jos ei osaa askelia täydellisesti.) Pitää muistaa, että ison ilmiön parissa ohjaajia on monenlaisia. Jos ihminen vetää 40 tuntia liikuntaa viikossa, ei voi odottaa että joka tunnilla jaksaa antaa kaikkensa. Jos niiden tuntien sisällä on vielä runsaasti lajivariaatioita, voi olla että tunnilla soivat vuoden ympäri samat biisit ja askeleet ovat helpot, koska siten ne on helpompi muistaa. Kannattaa kokeilla eri ohjaajia ennen kuin tyrmää koko lajin. Ja kannattaa kysellä, millaisia tunteja ko. paikassa pidetään. Minusta zumballe luonteenomaista on aito innostunut tekeminen, jota ei voi teeskennellä. Ja kuten olen sanonut, hyviä ja innostuneita osaajia on paljon- pitää vain löytää omansa. Paikka, jossa haastetaan liikkumaan vähän yli mukavuusrajan ja jossa koreografioissa on mukavasti, mutta ei liikaa haastetta.

Krista esitteli tällä viikolla tunnilla taas uuden biisin. Rakkautta ensi silmäyksellä! (Tosin suosikkejani ovat aina uusimmat kappaleet.) Mutta tässä oli sellainen fiilis, että kesällä tätä vedetään rannalla bikineissä niin että teini-ikäisiä lapsia hävettää ja nuorempia naurattaa. Äitii, heeiiii….( Aikuisen lapsen tunnistaa siitä, että se sanoo kavereilleen äitinsä olevan hassu mummo, joka tanssii hiekalla ja laulaa suihkussa, mutta siihen vaiheeseen asti emme ole päässeet vielä.)

Mahtuisi sinne muuten mukaan muutama pappakin. Mieheni luulee, että hänellä on seitsemän, ei kaksi, vasenta jalkaa, joten häntä en mukaan saa. Mutta vaikka puhun aina näissä postauksissani naisista, ei pidä unohtaa tätä: tämä ei ole balettia eikä varovaista hipsuttelua! Ja maailmalla miehiä käy tunneilla paljonkin….!

Pikku hiljaa ystäväni ovat hyväksyneet intoiluni kukin omalla tavallaan. Jonkuiden kanssa on ollut pakko etsiä ihan uusia yhdessä olemisen tapoja. Ystävyys on pitkälle rutiineja, niitä asioita joita juuri me kaksi teemme yhdessä. Mutta uusia tapoja olla yhdessä voi aina etsiä. Joku tulee mukaani tunnille, toisen kanssa jutellaan ihan muusta.
Olen ollut tällä viikolla vähän kipeänä. Tiistaina lähdin Raholan tunnille äkkipäätöksellä, vaikka olo oli vähän huono, sillä tuttava päätti lähteä kokeilemaan Kristan tuntia. Yleensä tulen tiistain tunnille yhdessä Kristan kanssa, mutta nyt olin paikalla myöhemmin ja oli hauskaa huomata, kuinka monta iloista tervehdystä sain vastaani, kun tulin tunnille suunnilleen juosten.  Keskiviikon ja torstain tunnit jäivät sairastamisen takia väliin. Jatkoin tänäänkin kaappien siivousta ja pikkuhiljaa minut valtaa sama tunne, kuin aina sairastamisen jälkeen: on puhdistunut olo. Kaapeissa ja itsessä.
Luurankoja kaapeissani ei ollut. Innostumiseni on ihan aitoa ja on mukavaa seurata, kun joku muu löytää ilonaiheita siitä, mistä minä itsekin. Se ei silti ole välttämätöntä: ihminen voi muuttua kokonaan ja olla silti ihan sama kuin ennenkin. Tiedän, että se on paradoksi: sellaista elämä on.
Minulla on muuten myös uusi “kaveri”- kiiltävänhopeinen tehosekoitin, jolla syntyvät smoothiet ja muut ihanat, kevyet herkut. Se, kunnon kengät (jotka ovat kyllä ainakin minulla vielä hakusessa), L-karnitiinipitoiset tuotteet, proteiinipainotteinen ruokavalio ja sykemittarin antama tieto pitävät minut tällä  tervehtymisen tiellä silloinkin, kun tunti jää pakosta väliin.
Mutta kyllä minä ajattelin tänään teitä siellä tunnilla ilakoimassa, kun en päässyt. Te kaikki uudet kaverit; toivottavasti teillä oli hauskaa! Tiedän, että oli. Sunnuntaina pääsen varmasti jo mukaan.

Maanantaipäätöksestä kävi ensi alkuun esimerkiksi zumban aloittaminen. (Ja jossain vaiheessa sinne lähteminenkin oli alussa sohvaperunalle vaikeaa, ei tosin enää yli vuoteen- nythän liikunnattomien päivien pitäminen vaatii sille erikseen varatun päivän.) Muita maanantaipäätöksiäni ovat olleet mm. veden juomisen lisääminen, proteiinipitoisemman ruokavalion lisääminen, kävelemisen lisääminen viikko-ohjelmaan, kuntopyörän ostaminen jne. Päätökset voivat myös olla pienempiä, kuten että tänä maanantaina jään bussista aikaisemmin ja kävelen perille (tai keskustaan, kuten minä tein yksi lauantai päätettyäni niin tehdä. Aikaa kului puolitoista tuntia, mutta kysehän ei ollutkaan ajasta vaan itsensä saamisessa liikkeelle ja itsensä voittamisesta.) Eräänä maanantaina jo kauan aikaa sitten päätin ostaa tietoisesti itselleni liian pienen vaatteen kirpputorilta. Niin tein ja nyt se on käytössä. Maanantaipäätökset voivat koskea myös nukkumiseen tai tv:n katseluun käytettyä aikaa tai  mielihyvää tuottavien asioiden lisäämistä kuten lasten kanssa tehtävät jutut. Yhteistä niille on, että ne lisäävät kehon ja mielen hyvinvointia ja jaksamista. Maanantaipäätös voi olla vaikka päätös tehdä jotakin mukavaa jonkun lapsen kanssa kahdestaan: voisi luulla, etteivät ne vaikuta elämänmuutosta edistävästi lainkaan mutta uskon syvästi, että sydämen hyvinvointi on muutakin kuin hapenottokykyä. Tai päiväunet sohvalla, mikä olisikaan mukavampaa kuin olla kissa pakkasella, sohvalla kerällä.
Ihanaa, kun kausi on nyt alkanut ja potkaistu vahvasti käyntiin. Todella vahvasti, sillä varsinkin vatsa- ja pakaralihakset ovat olleet kovilla. Tämä on nyt sitä hyvää  kipua, huono kipu on sitä kun joka paikkaa jumittaa. Vielä ennen kesää on muutamat maanantait ja muutamat hyvät päätökset tehtävänä.
Yksi maanantaipäätöksistäni muuten oli se, että minulla ei ole mitään pahaa sanottavaa kenellekään, mutta paljon hyvää. Siksi olen ehkä hämmästyttänyt muutamia sanomalla suoraan heti, jos vaikka zumbatunnilla joku vetää ihan mahtavalla tyylillä. En näe paikaltani eturivistä paljon mitään varsinkaan kun zumbaan välillä silmät kiinni, mutta joskus satun näkemään jonkun tekevän aivan mahtavasti omalla tyylillään. Huonoja tyylejä ei olekaan.
Ensi maanantaiksi en ole vielä miettinyt, minkä lahjan itseltäni saan. Sen näkee sitten. Jännää.

Ihmisten näkeminen on pakko vielä mainita. Minä uskon, etten ole ainoa näin hurahtanut ja luultavasti huomenna tunnilla onkin täysi hulina päällä, kun joulutauon aikana on ladattu intoa (ja kinkkua?) akut ja lanteet täyteen. Näin kävi ainakin minulle. Nyt olen sitten viikon verran ollut tarkalla ruokavaliolla, johon sisältyy paljon marjoja, hedelmiä, kasviksia, lihaa, Julia-konvehteja ja kuituja. Jostain syystä paino ei ole ihan vielä palannut normaalilukemiin. (Note to self: tarkista, mikä dieetissä on vikana.) Konvehdit loppuivat eilen, joten nyt vääntelehdin täällä sekä liikunnantarpeesta ETTÄ suklaanhimosta. Toisaalta nyt on hyvä olo vatsassa ensimmäistä kertaa joulurepsahduksen alkamisen jälkeen.

Niinpä tänään oli siis normaalielämän ensimmäinen päivä. Mietin kyllä vielä, olisiko se sittenkin huominen. En enää osaa kuvitella arkea ilman zumbaa. Enkä osaa enää kuvitella liikkuvani liikkumisen vuoksi. Tarkoitan tällä sellaista liikuntaa, joka ei ole minusta hauskaa. Aion kyllä edelleen laajentaa lajivalikoimaani jatkossakin, mutta vain sellaiseen mikä on kivaa.

Minulla on eräs ystävä, joka on halunnut kokeilla, millainen elämänmuutos tämä olisi. Paljon puhuvana ihmisenä minulla on tietysti neuvo jos toinenkin siihen, mitä tehdä, mutta eihän niitä oikeasti ole kuin yksi. En osaa suunnitella elämää enkä varsinkaan asioita, jotka vaativat minua tekemään jotakin, kauhistus, itse(lleni). En osannut ajatella tämän aluksi, että niin ja niin monta kiloa lähtee ja niin ja niin monta askelta jaksan sitten juosta, niin ja niin monta tuntia tulen tanssimaan, ja onneksi en osannutkaan, koska elämänmuutoksen ajatteleminen etukäteen suorastaan uuvuttaisi vaikka luvassa olisi kuinka isoja juttuja, henkisiä, fyysisiä ja henkilökohtaisia palkintoja hyvästä olosta. Mutta hei, huomenna voi päättää viettää mukavan päivän tanssimalla. Ja saman päätöksen voi tehdä keskiviikkona, ja jälleen torstaina, ja niinhän sitä voi vain elää. Päivän kerrallaan, vaikka  minun pääni kyllä jo elääkin innokkaasti huomisessa. (Kirjoitan varmaan myöhemmin kuitenkin aiheesta päivityksen, jos vain osaan. Että millaisia keinoja minulla on tähän elämänmuutokseen. Ehkä joku muukin on ajatellut samanlaisia juttuja?)
Huomenna, jippii, huomenna se tiistai vihdoin on.

Tauko on tehnyt hyvää kehon palautumiselle. Samalla on ollut mukavaa huomata, miten keho kaipaa ja tarvitsee liikuntaa.

Viime viikkojen aikana on ollut jännää huomata, kuinka helposti tipahtaa vanhoihin käyttäytymismalleihin. Zumba tuo rakenteen viikkoon ja iltoihin. Nyt vapaalla olen istuskellut sohvalla telkkaria katsellen ja napostellen ties mitä.  Ihan pelottavaa, kuinka syvällä käyttäytymismallit ovat. Olen omalla tavallani suhtautunut tähän huvittuneen lempeästi, koska tiedän tilanteen muuttuvan ensi viikosta alkaen.

Iso syvällinen oivallalus on ollut kokonaisuuden ymmärtäminen. Ei riitä, että yrittää muokata ruokavaliota vaan on keskityttävä myös tilanteisiin, joissa syöminen tapahtuu, sekä tunnistamaan mielialoja, joissa syöminen karkaa käsistä.  Tasapainon löytäminen ja itsestä pitäminen sellaisena kuin on tuntuu olevan avain onnistumiseen.

Tein muutamia erilaisia uuden vuoden lupauksia ja hienoisista ujouden tunteista huolimatta jaan ne tässä kanssanne.

Aioin olla kevään aikana paremmassa fyysisessä kunnossa kuin 20-vuotiaana. Mitään painotavoitetta en asettanut. Tärkeintä on että tunnen oloni hyväksi.

Lisäksi haluan suhtautua myönteisesti stressiä välttäen kaikkin tilanteisiin ja tapahtumiin joka päivä.  Ja tietysti jokaiseen Zumba-tuntiin positiivisen rohkeasti heittäytyen.

Jos haluatte kuulla tilannekatsauksia, retkahduksia ja kommelluksia näiden kunninahimoisten tavoitteideni saavuttamisessa, laittakaa minulle viestiä Olisi myös mielenkiintoista kuulla, kiinnostaako muita syömiseen liittyvien asioiden kimurantit käänteet…

Tästä tulee tähänastisista paras Zumba-vuosi ja vuosi!

Hyvä uutta vuotta – toivottavasti kaikki unelmanne ja toiveenne toteutuvat, Krista