Zumba Fitness tehokasta liikuntaa joka virkistää kehoa ja mieltä!

Honey, I’m home

Erityisnuoren äitinä, sijaisvanhempana ja kolmen lapsen vanhempana olen aina ollut paljon kotona. Peittelemässä, syleilemässä, pitämässä kuria, valmistamassa ruokaa ja pyykkäämässä. Rähjäämässä ja rakastamassa, urkkimassa mitä pihalla on oikeasti tehty. Laittamassa astioita koneeseen, keittämässä puuroa, istumassa poissaolevana koneella kirjoittamassa.

Elämässäni on  ollut viisi todellista rakkautta: mies, kolme lasta ja alituiseen tielle tuleva kirjoittamisen pakko. Se odottaa aina nurkan takana pyykitöntä, tiskitöntä ja lapsivapaata hetkeä varastaakseen huomioni. Mikään ei kuitenkaan ole vienyt aikaisemmin aikaani niin paljon kuin zumba, ei ainakaan poissa kotoa. Lapsilleni on ollut luksusta (ja harmia) alituiseen kotona roikkuvasta mamista, joka ei vaan mene töihin paitsi omituisina aikoina. Ei mihinkään. Harrastaa lähinnä wordin kanssa ja potee päänsärkyä alituiseen. Paitsi nyt.

Yhtäkkiä minä puen päälle jatkuvasti kahisevia housuja, joista roikkuu naruja. Kapenen ja nopeudun, tanssin pitkin olohuonetta ja nappaan kaveriksi sen viattoman, joka ensiksi tielle sattuu. Mieheni varsin tavallisen sohvaperunavaimon on jokin avaruusolio abduktoinut ja heittänyt tilalle kummallisen olennon, joka puhuu jatkuvasti treenimääristä, kaloreista, proteiinijauheesta ja laulaa espanjaksi.

Vaikka ei todellakaan osaa. Useammallakaan tavalla. Välipaloiksi mutsi menee lenkille ja kuntolaitteisiin. Ja, ennen kaikkea, on usein iltaisin pois.

Mistä, ollakseni rehellinen, koen välillä syyllisyyttä. Jos en olekaan kuulustelemassa kokeisiin ihan joka kerta. Enkä leivokaan taatusti yhtä usein. Pitsaillat ovat ihan perinteisestä suomalaisesta soittimesta, kun äiti haluaa syödä kanaa ja kasviksia ja vilkuilee samalla kuola valuen, jääkö kuopuksen lautaselle ihan pikkuruinen pala. Minkä hän ehkä jättää, vaikka ei haluaisikaan, koska koiralta näyttävä äiti on kumma. Varsinkin, kun sekä äiti että koira haluavat yhtä usein ulos, ei samaa tekemään (enkä minä sitä koiraakaan mukaan aina halua.)

Keski-ikä, here I come. Olen kuullut, että hurahdukset ovat – eivät vain sallittuja, vaan- jopa pakollisia. Sain tänään arvion iästäni zumbatunnilla: arvaus oli seitsemän vuotta todellista ikääni vähemmän. Älkää silti menkö harhaan: sisälläni asuu tanakasti keski-ikäistyvä mamma, jonka jalat johtavat kohti arvaamattomia polkuja (salsaten).

Onko tästä kaikesta sitten mitään hyötyä? Teini-ikää kohti syöksykierteen ottavat lapseni varmaan nauttivat vakoojan poistuttua kuviosta kerrankin. Varsinkin kun tämä palaa kotiin ihan liekeissä eikä missään nimessä halua avata tietokonetta, vaan pelata pelejä, saunoa ja jutella. Olla paikalla ja läsnä. (Kirjoittamiseni edistymisestä älkää edes aloittako. Mutta.) Mieskin toivon mukaan ilahtuu…eipä mennäkään siihen, mistä kaikesta. Piristyneestä vaimosta, jonka laamankatse on mennyttä elämää. (Paitsi ettei ehkä siitä, että laamankatseen muututtua susiseksi vaimo yhtäkkiä huomaa, että seinät kaipaavat maalia, huonekalut uusimista ja työ tekijää.)

Oikeastaan saattaa olla ihan kivakin, kun vaimo (tässä tapauksessa epäilemättä minä itse, en ole ainakaan huomannut lukuisista poissaoloistani huolimatta, että tänne ketään uuttakaan olisi ilmaantunut) käy välillä ulkona ja tulee kotiin iloisena. Honey, I’m home! Vaikka joutuukin maalaamaan seinän tai täyttämään tiskikoneen. (9-14-vuotiaat tytöt: jos pariutuminen tulevaisuudessa on käynyt mielessäsi, niin pistä kirjanmerkki perheemme kohdalle. Nämä jätkät osaavat täyttää tiskikoneen, TO-DEL-LA osaavat. Ja tulevaisuuden anopilla on omakin elämä.)

Tanssivana koirana, sirkuksessa.





  1. 3 kommenttia

    • Paula sanoo:

      Ihana teksti! :D

    • Heidi sanoo:

      Olet nii-iiin oikeassa Satu.
      Mitenköhän sen miehen vielä saisi piristymään ja maalaamaan/tapetoimaan?

    • satu sanoo:

      Jaa-a, Heidi,
      taidan olla väärä henkilö vastaamaan, tai sitten täysin oikea. Minä näet köllöttelen täällä olohuoneen sohvalla vastamaalattujen seinieni keskellä! Kämpästä on tosin maalattu vasta puolet, mutta sitäkin makeammalla turkoosilla ja raikkaalla valkoisella. Minä taisin vihjata miehelle, että tie onnellisen vaimon sydämeen kulkee rautakaupan kautta. Maalatuista seinistä on muutakin iloa miehelle kuin iloinen vaimo. Vaimo nimittäin jaksaa ihan eri tavalla esim siivota, sisustaa ja häärätä, kun seinät melkein vaativat sitä. Ja yhdessä puuhastelu on siihen asti kauhean kivaa, kun jommalta kummalta menee hermot olohuoneessa viikon lojuviin pahvilaatikoihin, joiden sisällä on kuusisataa kirjaa…!
      Eipä tuohon taida muuta vastausta olla kun nätisti pyytää. (Tai voihan sitä tietysti uhkailla, kiljua ja patistaakin, mutta ainakaan meillä se ei taitaisi auttaa.) Lisäksi: jos satut itse olemaan maalaustaitoinen niin mieshän voisi suostua roudaamaan kamoja, jos itse lupaat maalata. Maalaaminen on tehokasta liikuntaa, muutenkin hoikka mieheni laihtui yhden päivän aikana 1,5 kiloa! Minäkin lupasin maalata itse. Mies pyöritti silmiään (en ole varsinaisesti kovin kätevä emäntä) ja sanoi, että hän kyllä maalaa. :D

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*