Zumba Fitness tehokasta liikuntaa joka virkistää kehoa ja mieltä!

Huono päivä

Jokin siinä on. Jotkut päivät tulevat itkun kanssa. Ja tässä vuodessa on ollut jotain erityistä, sillä se on muuttanut kaiken sen, mitä aiemmin piti varmana. Muutokseni ei ole ollut kaikille tervetullut, eikä myöskään se itsevarmuus jolla kehoani kannan ja asiani sanon.

Pitäisi olla hiljempaa. Ja tuntea vähemmän. Matkani on kuitenkin tullut kohtaan, jossa en tunne vähän. Enkä taatusti ole hiljaa. Intohimo ei ole väritöntä.

En aio rasittaa zumbablogin lukijoita sinänsä triviaalilla kysymyksellä siitä, mistä huonot päivät rakentuvat esimerkiksi minulle. Ajattelin sen sijaan kertoa, miten huono päivä kääntyy usein treenatessa hyväksi.

Tänään on siis sunnuntai. Pitäisi ehkä tarkistaa asia, sillä viimeksi päivittäessäni elin perjantaita keskellä torstaita- jopa niin että kirjoitin siitä blogiin. Minua informoitiin oikeasta viikonpäivästä varovasti: ”Niin, Satu, tänäänhän on siis torstai.” Se torstaiperjantai oli kuitenkin paljon kivempi päivä kuin nämä viimeiset ovat olleet.

Joka tapauksessa, menin siis tuplatunnille oikeasti kypärä kallellaan, vedet silmissä ja haikein mielin. Krista tervehti minua jo pihassa: ”Hei päivänsäde!”, vilkaisi myrskypilven muotoista olemustani ja näki yhdellä silmäyksellä, että Mariaanien hauta on lähellä valoisuusastettani. Pimeä, syvä ja terävä.Krista on oikeasti hyvä ystäväni, ja hänellä on tällainen kyky lukea ihmistä jo päältä.

Miten pimeä muutetaan valoksi, syvä korkeaksi ja terävä herkäksi? En tiedä, mutta tänään se onnistui jotenkin. Myönnetään, että en ehkä ollut parhaimmillani tunnilla. Mutta myönnetään sekin, että liikunta on hyväksi päälle. Minä olen sen verran yksinkertainen ihminen, että pääni ja vartaloni eivät toimi samaan aikaan. Se tarkoittaa sitä, että kun keho vie, olen viettieni vietävissä. Koiraeläin vapaana: hajujen, valojen, äänien ja vaistojen vyöry jota ei pysty eikä halua järjellä ohjata. Ensimmäinen päivän tunti oli Kristan ja se tunti sai minut unohtamaan.

Suru on sellainen mekanismi että se saa päästämään irti. En muista tunnista mitään muuta kuin hengityksen ja keventyvän ruhoni.

Toinen tunti oli Susanan tunti ja tanssin sen heti perään. Siitä huolimatta että en aikonut sille jäädä. Minä olin suunnitellut tulevani kotiin ja korkkaavani suklaalevyn, makaavani sohvalla ja sääliväni itseäni. Sen sijaan jäin tunnille. Zumbakaveri sanoi Susanan tunnin jälkeen, että olisi kiva, jos niitäkin olisi useammin. Että Susanan elämänasenne on poikkeuksellinen ja tarttuu, tuottaa iloa.

En voisi olla enempää samaa mieltä. Minä olen aina sanonut että Susana on ihminen jonka seurassa tulee aina iloiseksi. (Paitsi jos alkaa tuijottaa hänen salsa-askeliaan tai muita kuvioitaan. Siinä tulee äkkiä vihreäksi kateudesta. Miksi minun lantiostani tuntuu puuttuvan jokin sarana ja käsistäni joki? ) Susana on tuonut mukanaan jotakin toisesta kulttuuristaan. Tai sitten vain yksinkertaisesti, jotakin itsestään. Tunnin jälkeen teki mieli halata Susanaa ja sanoa kiitos, mutta minä olen suomalainen ja vaikkakaan en ole edes kovin pidättyväinen, olen suomalaisen tapakulttuurin edes jotenkuten oppinut jäykkä pakana, joten sanoin kiitos.

Jostain syystä ei nyt enää teekään mieli avata sitä suklaalevyä. Saati sitten maata sohvalla ja itkeä. Jostain syystä pääni ja ”corazonini” väittävät nyt, että elämässä tulee vastaan kaikenlaista surua, luopumisia ja ahdistavia tilanteita, mutta että selviän niistä kyllä. Niin, saattaa olla, että kaikesta ei selviä kahdessa tunnissa. Mikään lääke ei auta aina.

Mutta tänään ei missään nimessä, tänään ei todellakaan ollut huono päivä. Koiraeläin (Homo homini lupus est? Nyt en jaksa siihen uskoa…) läähättää sohvallaan kiitollisena elämäntunteestaan, vaikka se välillä puraiseekin niskaan.





Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*