Zumba Fitness tehokasta liikuntaa joka virkistää kehoa ja mieltä!

Minä olen nainen

Krista sanoi eilisella Harjun tunnilla jotakin, joka herätti ajatuksia. ”Tee se niin, että todella tunnet olevasi nainen.”  Hän kertoi ajatuksen herättäneen reaktioita. Ei ihme, sillä minussa lause herätti pitkän ajatusketjun.

Teini-ikäinen nuori hakee vahvoja samaistumisen kokemuksia. 90-luvun lama-Suomessa minulle niitä tarjosi (silloin) varsin maskuliininen hiphopkulttuuri. Leikkasin tukkani lyhyeksi, käytin isoja housuja (ei missään nimessä hametta!), tennareita, huppareita ja lippalakkeja. Parhaat ystäväni olivat miehiä. Jotkut näistä ystävyyssuhteista ovat kantaneet pitkälle aikuisuuteen asti. Koin omakseni miesten suoremmaksi, rehellisemmäksi, väistelemättömäksi kokemani tavan olla. Kun mieheni vei minut, tuoreen tyttöystävänsä ensi kertaa kotiinsa, minulla oli oranssi lyhyt tukka ja valtavat, matalalla roikkuneet housut.

Aloin toden teolla etsiä feminiinisyyttäni kahdenkympin korvilla. Opiskelin tuolloin vaatetusalaa ja olin opettajani mielestä varsinainen kauhukakara: ensin valtavia vaatteita, ja kun lopulta niistä luovuin, löysin tilalle pikkuruiset minimekot, 60-luvun mehiläispesäkampaukset, tekoripset ja polvisukat. Hurahdin vintage-kenkiin. Näytin reippaasti ihoa, minusta siinä ei ollut mitään hävettävää.

Oikeaa feminiinisyyttäni kuitenkin olin vasta etsimässä. Sekä valtavia housuja että pikkuruista minimekkoa yhdistivät se, että ne olivat molemmat ilmauksia horjuvasta identiteetistä. Ne olivat molemmat ilmauksia siitä, että en oikein tiennyt kuka (ja kuinka!) olla.
22-vuotiaana tulin ensimmäisen kerran raskaaksi. Pikkuruinen kehoni joutui sopeutumaan yhtäkkiä valtaisiin muutoksiin; ensin raskauteen, sitten imetykseen, kertyneisiin kiloihin ja valvomiseen. 26-vuotiaana olin kahden lapsen äiti. Minussa oli tapahtunut pysyviä muutoksia, joita useimmissa ikäisissäni ei ollut. Naiseus pukeutui äitiyden kaapuun, pitkän aikaa pukeuduin kuin…no, jonkun äiti. En tuntenut itseäni kauniiksi, en oikeastaan ajatellut koko asiaa. Äitinä oleminen oli täysipäiväistä työtä lasten nukkumaanmenoon saakka. Minulla oli ja on mies, joka sai ja saa minut kokoemaan oloni kelpaavaksi painossa missä hyvässä, eikä hän koskaan ole kritisoinut tapaa, jolla pukeuduin. Ehkä siksi asian käsittely sai myös hautua.

Tuona kotiäitiaikana laihdutin kahdesti tiukalla ruokavaliolla todella pieneen painoon. Sisäistä naistani se ei kuitenkaan herättänyt. Vasta kolmekymppisteni jälkeen olen oikeasti herännyt ajattelemaan identiteettiäni naisena ja todennut, ettei sillä ole mitään tekemistä vaatteiden tai painon kanssa. Älkää käsittäkö väärin. Tätä kirjoittaa totaalinen vaate- ja kenkäfriikki, jolle korkeat korot ja kivat vaatteet on tärkeä juttu. Mutta identiteettiä ne eivät määritä, ehkä vain ilmaisevat sitä hauskalla tavalla. Minusta on kivaa olla nainen. Minusta on kivaa olla kaunis.

Sitä ei tietenkään pitäisi sanoa, koska sellainen lausuma ei sovi suomalaiseen kulttuuriin ja mentaliteettiin. Eikä se sovi myöskään sen kanssa yhteen, että olen mitä olen, tavallinen suomalainen nainen. Olen menettänyt sen täydellisen kehon, joka minulla kerran oli. Täydellisen ihon ja länsimaisen kulttuurin suuresti ihannoiman ”koskemattomuuden” jolla en tarkoita mitään seksuaalisävytteistä, vaan yksinkertaisesti nuoruutta. Minun ei sovi tuntea itseäni kauniiksi, eikä varsinkaan aamulla ilman meikkiä ja tukka pystyssä. Se ei vaan yksinkertaisesti sovi, sillä niin tuntiessani olen leuhka, itseäni täynnä ja lisäksi myös hölmö, koska enhän ole mitenkään erityinen. Vai kuinka?

Asia ei vain yksinkertaisesti ole niin. Jokaisella naisella on oikeus kokemukseen siitä, että on ”tarpeeksi hyvä” riippumatta siitä, millainen on. Riippumatta siitä, onko ehtinyt laittaa ripsiväriä. Ylpeydellä ei ole mitään tekemistä asian kanssa; todellinen itsevarmuus ei koskaan vertaa itseään muihin omaksi voitoksi. Jokaisella ihmisellä on lupa, tarve ja oikeus kokea olevansa tarpeeksi hyvä; sukupuolesta ja sukupuoli-identiteetistä huolimatta. Voi kokea olevansa hyvä nainen, mies tai jotakin siltä väliltä. Minun kohdallani se merkitsee sitä, että koen olevani tarpeeksi hyvä nainen. Minulle se merkitsee kauneutta yksinkertaisimmillaan. Myös sitä, että kohtaan pääasiassa kauniita ihmisiä. Negatiivisuus toisia ja itseä kohtaan rumentaa. Pysyvästi.

Tänne oli pitkä matka. Zumba on tehnyt kehostani sellaisen, että se vastaa omaa kokemustani. Mutta ihminen ei tule kauniiksi zumbatunneilla. Ihmiset ovat kauniita jo valmiiksi. Ehkä zumbamatka vain avaa sen kokemuksen yhä useammalle. Tänne oli pitkä matka ihmiseltä, jonka kouluaika kolmannelta kahdeksannelle luokalle oli täynnä solvauksia siitä, kuinka ruma on. Kyllä. Näin todellakin oli. Nyt senkin kokemuksen voi kohdata, keriä auki.Se aika, jolloin minuutta määritteli joku ulkopuolinen vahvemmin kuin itse, on ohi.

Luin eilen naamakirjasta jonkun postaaman blogipäivityksen, jonka aiheena oli onnellisuuden pakonomainen etsintä. En voinut keskustella mielessäni kirjoituksen kanssa yhtään, koska en ymmärtänyt sitä. Onnihan on ilmaista, ei sitä tarvitse etsiä eikä pakolla olla. Se tulee itsestään, elämällä. Surut surraan, kun niitä on. Muulloin onni tulee kysymättä sisään, kun jättää oven auki.

Minä olen jo pitkään ollut nainen. Se ei ole parempaa kuin olla mies tai esimerkiksi transgenderinen. Se on vain sitä, mitä minä olen. Minä olen nainen. Ja nautin siitä.





Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*