Zumba Fitness tehokasta liikuntaa joka virkistää kehoa ja mieltä!

Minulla on unelma

Hei kaikki, moni on kysellyt päivitysten perään. Minulla on ollut tietokoneongelmia, mutta tässä se vihdoin tulee.

Eräänä torstaina tunnilta palatessamme kävimme autossa mielenkiintoisen keskustelun. Se koski työtä, pelkoja ja unelmia. Puhuimme siitä, kuinka moni ihminen tekee työtä, jossa ei viihdy. Vaihdoimme ajatuksia syvistä peloista. Itse olen siinä pisteessä, jossa työn etsiminen tulee olemaan pian ajankohtaista, joten sikälikin keskustelu löi syvälle hermoon. Mutta niin osui myös keskustelun toinen puoli, pelosta ja unelmista.

Kenellekään Kristan tunneilla käyvälle ei varmaankaan ole jäänyt epäselväksi, että minä rakastan lavoja. Minä rakastan pieniä lavoja. Rakastan suuria metalliluurankoja, joiden alla megatähdet laulavat. Rakastan lavoja, joilla on mikki. Ja, ennen kaikkea: rakastan lavoja, joilla soi suuresti rakastamani zumbamusiikki.

En pelkää esiintymistä. En ole koskaan pelännyt nousta lavalle vajavaisine taitoineni. En, vaikka se mitä osaan, olisi ihan vähäistä. Esiintyminen juovuttaa: ajatelkaa nyt, mikki ja minä tai musiikki ja minä. Ystävällisesti hymyilevät ihmiset. Adrenaliini ja endorfiini. Torstain zumbatunnin paras hetki oli tanssia lavalla Oye porukalla. En haluaisi lähteä sieltä ollenkaan pois, olin siellä sitten tanssimassa tai runokeikalla tai tekemässä mitä vain. Kyse ei ole siitä, että olen itse esillä. Kyse on niistä ihmisistä, joiden kanssa siinä syntyy valtaisa yhteys. Tehdään yhdessä samaa, runoa tai tanssia. Minulle ne ovat sama asia. Mikään, mikä tapahtuu lavalla, ei ole olemassa ilman tätä voimallista yhdessä tekemisen tunnetta.  Lavalla olija ei ole merkityksellinen, merkityksellisintä on joukko, voima ja sen synnyttämä ilo.

Minulta on joskus kysytty, haluaisinko ohjata tunteja, jos voisin. Olen kieltänyt kiivaasti. Ihmisellä, joka ei pelkää esiintymistä, ei voi olla pelkoja, eihän?

Kyllä voi. Unelman paljastaminen voisi näyttää sen pieneksi, hassuksi ja kömpelöksi, varsinkin jos sillä ei ole vielä nimeä. Ei sillä, että minua nolottaisi jakaa unelmani jonkun kanssa, vaikka se olisikin pieni ja kömpelö. Vaan se, että minä en ehkä vielä tiedä, että syvällä sydämessäni minulla on se, ennen kuin joku kysyy.  Että minä itse sen näkisin ja voisin vaikka pelästyä. Mutta siellä se on, pikkuruinen halu sanoa kyllä tähän ja moneen muuhunkin kysymykseen. Tunnustaa, että olen pikkuhiljaa alkanut haaveilla sitä sun tätä samalla kun olen alkanut viihtyä kropassani ja pääni sisällä. Tanssiminen tuntuu kyllä kropassa, mutta eniten, kuten olen aiemminkin kirjoittanut, siinä on muokkautunut mieli. Jollain lailla odotan innollakin, että löydän mieleistä työtä. Minusta ei varmaankaan tule liikunnanohjaajaa, mutta mieleni on muokkautunut siten, että uskallan unelmoida. Sellaisestakin, mistä ei tarvitse tulla totta. Ja miksi ei voisi tullakin, jonakin päivänä? (Heti, kun lantioni liikkuu eteen ja taakse samaan aikaan kun kyykistyn. MITEN se TEHDÄÄN?)
Unelmat ovat mahtava primus motor. Paljon parempi kuin se, että ihmisen tekoja ohjaisi pelko, pakko tai ripustautuminen vanhaan. En etsi työtä etsiessäni täydellistä työpaikkaa. Etsin työtä, jonka sisällä voi unelmoida, tehdä jonkun päivästä paremman, niin kuin Krista tekee joka ikisellä tunnilla. Katselin tänään innostusta, joka ei voi olla kuin aitoa. Vieruskaverini kuiskasi minulle: ”Krista nousee kohta ilmaan.”
Nyt istun tässä kirjoittamassa tätä saunapuhtaana ja tunnen vilpitöntä iloa. Tunnustelen mielessäni lapaluita. Ei siellä vielä siipiä ole, mutta tunnen pienet nystyrät, joista niiden kasvu alkaa. Kerin auki mieltäni, joka oli rumalla mykkyrällä niin kauan, kun en vielä uskaltanut unelmoida. Se on kevyt ja nousee tuulessa kuin valkoinen muovipussi. Maailma on, näin uskaltaisin sanoa, kaunis. Niin kauan kuin on unelmia.  Ja jos maailma kysyy, pitää uskaltaa vastata kyllä kiitos.

Mistä SINÄ haaveilet?





Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*