Zumba Fitness tehokasta liikuntaa joka virkistää kehoa ja mieltä!

Toiveiden anatomia

Taisin kirjoittaa viimeksi tai joskus aiemmin siitä, kuinka tunnit sopivat kaikille: kaikenkokoisille,-ikäisille, naisille, miehille ja nuorille. Viimeksi ainakin mainitsin siitä, että myös miehet voisivat löytää tunnit. Kuin vastauksena kirjoitukseeni Annalassa oli viime tunnilla ainakin yksi mies.
Älkää ihmetelkö, jos alan esittää tässä blogissa toiveita vaikka mistä. Tämähän toimii kuin häkä.

Jos voisin ensiksi saada tunneille mukaan kaikki ihmiset, jotka tunnen. Kaikki ne ystävät, jotka joskus ovat harmitelleet kipua, kiloja, hengästymistä tai väsymystään. Sehän olisi vallan upeaa.

Entisessä elämässäni, vanhana negatiivisuuteen ja ihaamaiseen synkkyyteen taipuvaisena ihmisenä ajattelin olevani realisti. ”Ihmiset ovat toisilleen susia.” ”Minä olen isokokoinen ja sellaisena pysyn.” ”Kaikessa käy lopulta huonosti.” Voi ei. Periamerikkalainen ajattelutapa, jossa hyviä asioita voi vetää luokseen pelkästään ajattelemalla niistä positiivisesti, on minulle periaatteessa vieläkin vähän vierasta. Mutta mitä haittaakaan siitä voi olla? Vähintäänkin toiveista tulee helposti tavoitteita ja ajattelumalleja. Jos ajattelen, että ihmiset ovat lähtökohtaisesti ystävällisiä, kohtelen heitä siten ja paluupallo heitetään todennäköisemmin vähän hellemmällä kädellä. Jos ajattelen, että voin tulla hyvään kuntoon, teen valintoja jotka lopulta johtavat siihen. Ja jos toivon, että asiat voivat aina kääntyä hyvään, ne todennäköisesti kääntyvät, sillä niin elämässä yleensä käy.

Jos keskityn hyvään elämässäni, näen kirkkaimmin sen.

Kerroin tänään noin tuhannennen kerran samaa juttua  ja puhuin elämänmuutoksestani ihmiselle, joka ei ollut kuullut juttua aiemmin.  Onneksi.  Olen oman asiani, liikunnan ja kuntoon tulemisen lähes toivottomasta lähtökohdasta, väsymätön evankelista. Mutta mitä muutakaan tehdä? Jos voisi toivoa toiselle ihmiselle lisää elinvuosia, terveyttä ja hyvää oloa, niin useimmat ihmiset tekisivät niin. Tai onnea, iloa, tyytyväisyyttä, itsetuntoa…!

Minulle niitä irtoaa tästä. Tunneilta, kuntopyörän selästä, juoksulenkiltä, ihmisistä. Minä toivon, että mahdollisimman moni saa saman: elää mahdollisimman hyvää elämää. Mitä se sitten onkin. Kaikille se ei tietenkään ole samaa. Mutta itsestään voi luulla tuntevansa jo kaiken ja löytää sittenkin sisältään ihan erilaisen ihmisen.

Eräästä toiveesta tuli minulle ensin tavoite ja sitten lupaus. Minä, toivoton tinttarella, tavoittelin sellaisia ruusunpunaisia silmälaseja joiden läpi tirkistellä ihmisiä. Kun ensin toivoo ja sitten lupaa ajatella muista hyvää, alkaa ajatella, että kyllä ihmiset pystyvät vaikka mihin. Vähän aikaa sitten tapasin yhden ihmisen, joka suhtautui ”uuteen minääni” hitusen ärtyneesti ja liikuntaan elämäntapana vähätellen. Minä tunnistin entisen itseni ja ajattelin: ”Sinä voisit viihtyä itsessäsi, nahoissasi  ja elämässäsi paremmin.” Ja: ”Sitä toivon sinulle.”

Toivon sitä edelleen. Kohtaamisesta jäi ihan hyvä mieli jälkeenpäinkin. Vaikka olinkin varmaan tapaamani ihmisen mielestä täysin hurahtanut hourupää.
Alleviivaan, että olenkin täysin hurahtanut, onnellinen hourupää. Mitä muuta voisi muka toivoa?





  1. 2 kommenttia

    • PaulaL sanoo:

      Ihana kirjoitus ja niin totta! Pistää miettimään omaa asennetta. Kiitos Satu!

    • Satu sanoo:

      Kiitos Paula!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

*